Ensimmäinen oma runoni syntyi alle kouluikäisenä: Isot siskot sen tallettivat.
Kukkaseppelettä
Äiti makailee
Lepo ompi Pappilassa
Haarapääskynen!
Mistä aineksista se syntyi?
Opettelin pihamaalla kukkaseppeleen tekemistä. Äiti oli sairaana ja lepäsi tuvan sängyssä. Lepo-lehmä vietti kesäänsä yhteislaitumella jota kutsuttiin Pappilan laitumeksi. Juuri silloin lensi ylitseni haarapääskynen. Joka sanalla oli merkitys, havainto.
50-vuotiaana olin kasvanut niin isoksi tytöksi, että uskalsin alkaa kasvaa siksi, mitä kohti olin ollut matkalla. Runon tie kutsui yhä edelleen, se alkoi liikkua allani ja viedä eteenpäin. Minusta tuli lausuja. Ensilausuntailtani oli 1996. Kannattelevana taustana nykyisin Runo-musiikkiryhmä Helmikät.
Nyt 76-vuotiaana kerron lausunnan lisäksi ihmisille jotka hakeutuvat kuuntelemaan, myös runoista ja niiden tekijöistä. Kerta toisensa jälkeen salit ja tuvat täyttyvät. Ihmiset palkitsevat tulemalla uudelleen ja sanovat odottavansa seuraavaa kertaa. Kohteliaisuuttako? Ehkäpä sitäkin. Ei kuitenkaan kokonaan. Ei kukaan jaksa olla kohtelias kerrasta toiseen, vuodesta toiseen, uskollisesti. Näen ja koen heissä aidon kiinnostuksen, jonka olen onnistunut herättämään. Se on paras lahja jonka kuulijani antavat minulle.
Runoja olen rakastanut, lukenut ja kirjoittanut aina, niin kauan kuin muistan. Lapsena kopioin sinikantisiin ruutuvihkoihin kaikki löytämäni, minuun vaikuttaneet runot. Vihkoja on tallessa vieläkin. Ne kuuluvat aarteisiini.
Tärkein kannustus on tullut äidinkielen opettajaltani, joka kihlajaisissamme sanoi sulhaselleni: ”Pidä huoli, ettei Marjatta lakkaa kirjoittamasta.”
Siinä sivussa olen opiskellut ja työskennellyt julkisessa terveydenhuollossa kätilönä, sairaanhoitajana, terveydenhoitajana. Saanut kannustavan puolison, yhden loistavan poikalapsen ja miniän sekä tarpeeksi oivallisia ystäviä. Voinko enempää toivoa?
