Mäkinen Antti J.

Pienen maatilan nuorelle viljelijäparille syntyi poikavauva. Elettiin Urjalan taikayötä syksyllä 1930. Oma sauna teki synnytyslaitoksen virkaa ja mettäkulman oma paarmuska oli tässä hommassa auttamassa. Kulmakunta kuului Välkkilän kylään, joka myöhemmin sai nimekseen Hakolahti.

Vanhemmat antoivat pojalle nimeksi Antti Johannes, joka kastetilaisuuden jälkeen merkittiin myös kirkon kastettujen kirjaan ja Mäkisen perheen sekä seurakunnan uudeksi jäseneksi.

Poika kasvoi ja tuli kouluun lähdön aika. Välkkilän alakoulu oli ns. supistettu, joten se toimi vain joko syksyn tai kevät-talven. Tästä syystä sekä pitkän matkan vuoksi hänet lähetettiin tätinsä luokse Nurmijärvelle. Täti oli tiukka opettaja, antoi myös pysyvän kristillisen kasvun siemenen.

Sota-aika ei kouluasiat liioin kiinni vetäneet mutta sen jälkeen kiinnostus tiedon jyvien kylvölle heräsi. Kirjeopistot tekivät erittäin hyvää työtä syrjäisempienkin seutujen nuorten kasvussa. Kävinpähän varsinkin Isän toivomuksesta maamieskoulun. Siellä erityisesti hyvässä toveriseurassa uskon hauras liekki heräsi eloon ja seurakunnan nuorisotoiminta tempaisi mukaansa.

Tekniikkakin kiinnosti jopa niin, että löysin itseni radiotehtaan innokkaasta työporukasta. Siellä eräs työkaverini kertoi lähtevänsä opiskelemaan Suomen Kirkon Seurakuntaopistoon, tarkoituksenaan valmistua nuorisonohjaajaksi. Hän antoi minullekin vihjeen "tämä se olisi sinullekin sopiva työ" ja vuoden kuluttua astuin Luther-opiston ovesta sisään ja opiskelu alkoi.

Kolmen vuoden kuluttua sain ensimmäisen virkapaikan Harjavallan seurakunnasta. Sieltä siirryin Pomarkkuun ja avioiduin siellä palvelleen nuorisonohjaajan kanssa. Hänen kotitilansa tuli hoitoomme mutta seurakuntatyö kutsui. Noormarkun seurakunnassa avautui minulle pitempiaikainen työrupeama. Sadat pojat saivat minusta retkioppaan, monta laavua pystytettiin eikä teltatkaan jääneet pölyttymään nuorisotilojen varastoon. Erilainen kerhotoiminta tempasi mukaansa, askarteluineen se antoi toimintaa tekeville käsille eikä harkitsemattomiin tempauksiin. Kaiken lisäksi ei koskaan unohdettu sitä, mikä on pienen ihmisen lopullinen päämäärä. Meillä on ikuinen kotimaa, jonka omistaminen on korvaamaton lahjamme. Ei se ole työmme ansio, vaan sula lahja, vastaanottamista varten tarjona. Tämänkin kirjan riveiltä ja rivien väleistä tämän perustan löytää.