Pihlajamaa Heimo

”Maalta maailmalle” on tavallisesti ollut mielessäni, kun olen miettinyt otsikkoa kertomukselle elämästäni. Tai miksei: ”Maalaispoika maailmalla” – jo pienestä pitäen halu lähteä maailmalle on ollut voimakas, mutta kun sitten olen maailmalle päässyt, olen aina tuntenut olevani se sama pieni maalaispoika, joka sinne pääsystä aikoinaan haaveili. Tuo maalaispoika tosin voi nykyään viihtyä ihan hyvin maailmallakin: tuskin mikään vilinä voi olla kiehtovampaa kuin Saigonin liikenne, tuskin mikään ”koti” viihtyisämpi kuin viiden tähden hotelli Kuala Lumpurissa tai matala maja jossain Itä-Jaavan sademetsissä. Kotona Vetelissä meillä oli muutama hehtaari maata, hiukan enemmän metsää; jos olisin ollut ”riski”, olisin ehkä voinut sinne jäädäkin, mutta en ollut, ja sitä paitsi karporrit ja tiistelit olivat sietämättömiä, polttivat kuin tuli; ”kaupunki” jo tuntui unelmalta. Se taas että pääsin lähtemään maasta johtui vain siitä, että osasin kirjoittaa: voin kosia kirjeitse tyttöä, johon vuotta paria aikaisemmin olin tutustunut ekumeenisella työleirillä Karjalan laulumailla – suullisesti tuskin olisin uskaltanut. Tyttö asui Hollannissa, josta pian tuli kotimaani; kotikielenä kuitenkin pysyi suomi. Uskomattoman vähän olen suoraan hollanniksi kirjoittanutkin.
Jo ennen Hollantiin muuttamistani olin alkanut kirjoitella, aluksi kirja-arvosteluja Ylioppilaslehteen ja Suomen Sosialidemokraattiin, vähitellen kaikkea muutakin, pian proosaakin, jota parhaimmillaan voisi sanoa ”runolliseksi”. Kun jo toisesta kirjastani – niin ohut kuin se olikin - sain valtion palkinnon, ja kun itse Paavo Haavikko kerran kutsui tirehtöörin huoneeseensa ja oli ylen ystävällinen, olin mielestäni päässyt lähelle taivaan portteja. Ura on sitten jatkunut vaihtelevalla menestyksellä; aluksi kaikki – kirjoittaminen, kääntäminen – sujui melkein kuin tanssien, vähitellen tahti alkoi hidastua. Syitä oli monia. Eniten lienen tehnyt erilaisia käännöstöitä, sekä kauno- että tietokirjallisuuden ja nyttemmin lähinnä runouden alalta. ”Mikset itse kirjoita runoja?” on minulta usein kysytty. Hyvä kysymys se kieltämättä onkin.
”Maalta maalle” olisi kolmas sopiva otsikko elämälleni. Maastrichtin lähellä sijaitseva Banholtin tuhannen asukkaan kylä, jossa olen jo vuosikymmeniä asunut, keskellä vanhoja viljelysmaisemia, jää varmasti viimeiseksikin asuinpaikakseni. Pienessä kylässä ei paljon tapahdu, mutta jos kaipaa muualle, aina voi lähteä. Se on jotenkin ”turvallinen” ajatus.