Kotila Leena

Kirjailijaesittely – minusta?
Mutta millä perusteella? Tai millä oikeutuksella?
Kuka tai mikä semmoinen on, kirjailija?
Lääkärihän minä olen. Ja laulunopettaja. Niin, niistä minulla on dokumentit. Päättötodistukset. Työkokemusta.
Kirjailija, onko se joku, joka istuu leirinuotiolla lumoten tarinoillaan? Niin, että kertojan jo unohduttua tarinat yhä elävät, niinkö? Kykeneekö hän muovaamaan tietämänsä muotoon, jonka jokainen jaksaa kuulla, opettajako on kirjailija? Kirjailija, onko hän aina opettaja? Sellainen kirjailija, jonka tekstiä itse jaksan lukea, siis…Kertooko hän kansansa historian luodakseen siitä tulevien sukupolvien tunnistettavaa omaisuutta: Juuri näin, tällaisia me olemme, näin me toimimme, kuinka hullunkurista, liikuttavaa, ja sittenkin ylpeilemisen arvoista: Tässä olemme me, edelleen. Vai luoko hän muutamalla kynänpiirrolla sanoista musiikin, jota kenenkään ei enää tarvitse säveltää, ilmaiseeko muutamalla rivillä totuuden, jonka vakuuttavuus meiltä toisilta edellyttäisi tuhansien ja taas tuhansien sivujen sananselitystä, perusteluja, lähdeviitteitä, onko hän runoilija, hän – kirjailija?.

On lainattava viisaampaa, etsittävä kirjailijan totuus selittääkseni, kuinka minun itseni joskus vain käy: "On olemassa pakkomielteitä…yötä päivää minä olen yhden ja saman hellittämättömän ajatuksen vallassa: Minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy…olen kuin kyytihevonen, jota alati hoputetaan, mitä valoisaa siinä on, sanokaa!"

Ja kun olen valmis, valtaa mieleni odottamaton tunne, katkeruus. Kuka antoi luvan viedä minun elämästäni puolitoista vuotta? Kuka lupasi tuolle toiselle, noille toisille, luvan asettua taloksi minuun? Kuka pakotti minut kirjoittamaan, kyselemättä, kiinnostaako teksti ketään, tahtooko kukaan tietää, haluaako kukaan tutustua heihin, jotka vaativat asuinsijaansa minussa?

Osaanko kirjoittaa – sitäkään ei kysytä, ei edes sitä. Kuinka kohtuutonta.

Nuori viaton suuria unelmoiva tyttö kysyy hämmentyneenä, niin, ehkä se olen minä itse vuosien takaa, ei ainoastaan Tsehovin lapsekas Nina: "Mutta ettekö ole kirjoittaessanne onnellinen"?
Kyllä, kirjoittaessa tuntuu hyvältä.
Silloin minäkin olen vapaa, mikä paradoksi oikeastaan, olen Hellaakosken Olematon, jota sisältä kiirehditään.
Ja samahan on, jos istunkin itse vierellä, kuuntelen ja kerron yksinkertaisin sanoin, miten ehdottaisin nyt toimittavan…kun kolmatta kertaa yritän saada Kansaneläkelaitosta vakuutetuksi siitä, että tämä tutkimani on oikeutettu lääkitykseen, sairauslomaan, kuntoutukseen, hitaasti, kärsivällisesti, yksityiskohtiin paneutuen, vielä neljännenkin kerran…sanojen äärellä olen onnellinen, sillä mitä muuta psykiatriakaan on, kuin tarinoita kertovaa lääketiedettä?