Dodds Eija

 Kuulemma oli kaunis aurinkoinen varhainen aamuhetki, kun minä synnyin. Valitsin miljöökseni pappilanjoen varren Hämeenkyrössä vuonna 1948. Minä olen nuorin neljän sisaren katraasta, ja meillä oli turvalliset ja vakaat vanhemmat. Mummutkin elivät syntyessäni, mutta toinen enää vain vähän aikaa. Hän oli minun ensimmäinen ´kuolemistutkielmani´. Olin neljän vanha, kun tämä Lahtisen mummu kuoli kammarin vuoteeseen elokuun sunnuntaina. Väitin hänen nukkuvan ja otin kasvoliinaa pois sitä mukaa, kun äiti asetti sen paikoilleen. Vainajaa pidettiin kotona kolme päivää. Ikkuna oli auki, kullanhohtoinen kimmellys helkähteli kuin ääni verhoissa, joita tuuli heilautteli ikkunasta. Muistan sen vieläkin.
  Kirjoitin saman kunnan yhteiskoulusta ylioppilaaksi käytyäni ensin kohtaamassa tulevan aviomieheni Englannin etelärannalla. Vietin railakasta nuoruutta Helsingissä kuvataidetta opiskellen. Myimme mieheni kanssa torilla amerikkalaisille turisteille kuvia. Iltaisin olimme ulkomaalaisten ystäviemme kanssa ylioppilastalolla nauttimassa toistemme seurasta. Keskusteltiin paljon, filosofoitiin. Minä joogasin Uttam Sudin ryhmässä, mutta en enää koe sitä tarkoituksenmukaiseksi. Hippikautta elettiin sielukkaasti opiskelijoiden piirissä. Vietnamissa sodittiin.
   Olin aina ajatellut ihmisen eläneen ennenkin ja syntyvän ihmisenä uudelleen. Englannissa kysyin ensi tapaamisessamme mieheltäni uskoiko hän jälleensyntymiseen. Hän sanoi uskovansa. Tunnistin hänet silmistä. Päämäärämme maailmankatsomuksemme mukaan oli sama.
   Meidät vihittiin Suomessa. Saimme kaksi poikaa. Heidät pantiin steinerkouluun. Minä etsin kirkkoa, jossa saisin uskoa jälleensyntymiseen. Sellainen tuli eteeni. Aloin opiskella ihmistä.   
   Kotiäitinä maalasin ja aloin pikku hiljaa pitää näyttelyitä. Vuodet kuluivat.
Maalasin papin johdolla kaksi alttaritaulua, jotka ovat Ruotsissa Gotlannissa ja Norrköpingissä. Niiden jälkeen lähdin opiskelemaan Stuttgartiin pappisseminaariin, en kuitenkaan vihkiryhmään saakka, vaan tulin perheeni luo Suomeen ja toimin Kristiyhteisön uskonnonopettajana monta vuotta. Myöhemmin olen ollut Snellman – Korkeakoulun tuntiopettajana, freelancerina palvelukodissa toimistossa, saattelemassa kuolevia, opettamassa sitä, maalauskurssin ja keskusteluryhmän vetäjänä.
   Tutkiskelen keskiajan taidetta, kansansatuja ja katakombien kuvia. Luennoin niistä ja myös kuolemisesta ja saattelemisesta. Avustan jumalanpalveluksissa ja rakennan lasten juhlia eri vuodenaikoina seurakunnassa.
Koko aikuisuuteni ajan olen kohtalossani joutunut (päässyt) kuolevan ihmisen vierelle. Olen saatellut monia rajan yli. Kävin saattokodin vapaaehtoistyöntekijäkurssin ja toimin kolme vuotta sellaisessa. Osallistuin kahteen kertaan Sveitsissä Dornachissa pidettyyn seminaariin, jonka teemana oli elämä kuolemassa, kuolema elämässä. Kuolemisen prosessi, kuolevan ihmisen ympärillä oleva maailma ja vainajan saatteleminen antoivat minulle kokemuksia, jotka eivät ole ristiriidassa oppimani tiedon kanssa. Kirjassani kerron näistä kokemuksista.
   Elämä tällä puolella on koko ajan ihmisenä kehittymistä. Kun se on täytetty, ovi tuonpuoleiseen aukeaa, elämän taideteosta tarkastellaan ja päätetään, mitä täytyy tulla korjaamaan ja kehittämään  eteenpäin. Eutanasia on paha juttu. Kuolemaa lähellä ihminen ei haluaisi tulla ´lopetetuksi´. Kipukin on pois, ja  potilas korkeammassa tietoisuudentilassa. Miten se ilmenee.
   Lapsia kuolee, itsemurhia tehdään, äkkikuolemia tapahtuu. Mitä silloin tapahtuu. Miten yksi elämä voisi riittää ihmisen ja ihmiskunnan tervehdyttämiseksi. Näitäkin pohdin saattokokemusteni lisäksi kirjassani. "Kammatkaa minun hiukseni", oli äidin viimeinen lause.