Vielma Ahti

Olen syntynyt Kittilän kunnan Sirkan kylässä keväällä 1941 kahden tunturin, Levin ja Kätkän välissä. Isäni oli metsuri-pienviljelijä ja äitini talon emäntä. Ensimmäiset muistikuvani ovat Lapin sodasta aiheutuneesta evakkomatkasta Ruotsiin, kaoottisista tilanteista ja pienistä herttaisista hetkistä. Paluu poltetulle kotiseudulle on jäänyt mieleeni mustanpuhuvana ja hiukan pelottavana elämänvaiheena, mutta sen jälkeinen jälleenrakennusaika olikin jo toivoa täynnä. Vaikka kaikki oli aloitettava perheessä alusta, oli päällimmäisenä ajatus, että eteenpäin ollaan menossa, kunhan jaksetaan. Ja onneksi ihmiset jaksoivat!

Aivan pienestä pojasta saakka olin isäni ja veljieni kanssa töissä sirkkelillä, hakkaamassa halkoja, ajamassa tukkeja, heinänteossa, mukana lähes kaikessa, mitä isäni teki. Tuota yhdessäoloa ja yhdessä tekemistä arvostan tällä hetkellä valtavasti.

Minun onneni oli päästä opiskelemaan. Ruotsissa polioon sairastunut sisareni koulutti minut ylioppilaaksi. Hän auttoi minua ja minä häntä. Sen jälkeen opiskelin diplomi-insinööriksi (1967), josta varsinainen urani alkoi Espoon kaupungin palveluksessa ja päättyi Jyväskylän apulaiskaupunginjohtajan parin vuosikymmenen työn jälkeen. Urani viimeiset vuodet olin kuitenkin eduskunnassa eli kauden 2003 - 2007. Koin tuon ajan todella upeana urani loppusuorana.

Taustastani johtuen olen aina yrittänyt puhua ja toimia periaatteella ”tärkein on ihminen”. Juuri ilmestyneessä kirjassani ”Kuuhullu” totean, että suurin ongelmani on se, että olen oma itseni. En ole kirjoittanut sitä kehuakseni itseäni, koska siitä on ollut minulle myös paljon harmia. Mutta en voi myydä periaatteitani ja itseäni vähäisimmältäkään osalta. Muistan aina isäni tokaisun, jos ei meinannut tapahtua, mitä oli sovittu: ”Poika perhana, sen tehet, minkä luppaat!”

Kasvuympäristöni on sitonut minut täysin luontoon ja sen asettamiin reunaehtoihin. Nautin suunnattomasti liikkumisesta luonnossa ja sen salaisuuksien seuraamisesta. Jos ystävät tuntuvat joskus olevan kadoksissa, niin luonnosta niitä löytää aina! Ehkä kaikkein liikuttavin on kädestä juustoa syövä kuukkeli jossakin Inarijärven saaressa. Joutsenten paluu keväällä torvia toitottaen on viesti uuden kevään tulosta. Tällaisia hetkiä on elämä täynnä, jos vain pitää silmänsä ja korvansa, mutta ennen kaikkea sydämensä auki ja vastaanottavaisina.

Ensimmäinen runokirjani julkaistiin 1995 ja nyt ilmestyvä ”Kuuhullu” on kahdeksas julkaisu runojen, aforismien ja proosan joukossa. Tiedän omat rajani, enkä kuvittele liikaa itsestäni ja mahdollisuuksistani, mutta minulla on tarve sanoa. Ehkä tuo tarve korostuu taustastani ja elämänkaarestani johtuen. Haluan kumota väitteen ”Niin on jos siltä näyttää”. Se pätee ehkä politiikassa, mutta ei läheskään aina elävässä elämässä. Haluan siten sanoa: ”Älä usko kaikkea, mitä näet, vaan tee itse omat johtopäätöksesi”.

Teksteissäni korostuu hyvin usein oma Jumala-suhteeni. Minulla oli pitkän aikaa haaveena lukea teologiaa, mutta tulikin diplomi-insinööri. Olen näin taaksepäin katsellessani huomannut, että tuo toteutumaton unelma on ohjannut minua läpi elämän, vaikka olen aivan tavallinen lavean tien kulkija.

Toivottavasti luet kirjojani. Niiden kautta opit ehkä tuntemaan ajatusmaailmaani ja oman ikäluokkani elämää tarkemmin. Tänä päivänä korostetaan mielestäni liiankin usein, että peruutuspeiliin ei pidä katsella ja tehdään vääriä johtopäätöksiä. Tärkeintä on muistaa, että aurinko paistaa aina, se on vain joskus pilven takana.

Ahti Vielma