Kaipainen Piia

Mikään ei ole niin kamalaa kuin jäädä yksin. Se on tukahduttava tunne. Aivan kuin viimeisillä voimillani yrittäisin pysyä pinnalla, vaikka tiedän, että muutamassa hetkessä tulen kohtaamaan loppuni hukkumalla pohjattomaan lampeen. Tieto siitä, että vajoan pian pohjaan sai minut kuitenkin taistelemaan. Yritin sinnitellä, aseenani oma mieleni, kynä ja paperia.
Esikoisnovellikokoelmani sai alkunsa tuosta taistelusta yksinäisyyttä vastaan. Olin juuri pahimmassa teini-iässä, hormonien tehdessä minut ja muut ikätoverini hulluiksi. Suunnaton yksinäisyydestä kummunnut ahdistus ja pelko tulevasta olivat parhaat muusani. Tuska, noiden kahden liitosta syntynyt lapsi, sai minut purkamaan sieluni paperille.