Nelson Lisa

” On kaksi maailmaa: se, jonka voimme mitata nauhalla ja viivoittimella, ja toinen, jonka tunnemme sydämellämme ja mielikuvituksellamme.” (Leigh Hunt, 1784-1859 )

Ennen kuin olin edes ottanut kynää käteeni kirjoittaakseni jotain noista mielikuvituksellisista tarinoista muistiin, niin kertoilin niitä sitä mukaa kun ne kehittyivät ajatuksissani. Ne tulivat, menivät ja unohtuivat saman tien. Lapset kaikkialla olivat hyvä yleisö. Siitä on nyt hyvin kauan. Väliin mahtui muuttoja muihin maihin ja paljon työtä. Sosiaalisen alan ammattilaiselta ei työ lopu koskaan. Se vei ajan ja ajatuksetkin. Viisastuttuani ymmärsin toki, että voin kertoilla alati vaihtuvalle yleisölle samojakin tarinoita, jos ne ovat tallella jossakin. Ja siksipä laatikoiden kätköissä odotteleekin monenmoisia hahmoja, kohtaloita ja maailmoja ulos pääsyä. Tähtikansakin odotti parikymmentä vuotta. Siinä ajassa taisin vanheta itsekin ja eläkkeelle olisi kai pitänyt jäädä. Onneksi se ei tullut kysymykseenkään koska oli liian paljon muuta mieluisampaa mielessä. Takaisin muutto Suomeen tuli ajankohtaiseksi muutama vuosi sitten ja hyvä olikin. Kesäpaikan unohdettu kirjoituspöytä putsattiin, laatikot tutkittiin ja tuuletettiin. Tähtikansan kaarti ja muu väki näki taas päivänvalon. Tarinasta piti tulla rauhallista luettavaa. Ei sotaa ja verta, ei hirviöitä, ei väkivaltaa eikä riitaa (paitsi ihan välttämätöntä) eikä loputonta epäonnea. Niitä kaikkea kun on muutenkin tässä maailmassa tarjolla pelottavan runsaasti.
Suomi on aika hyvä paikka kirjoittamiselle; on tilaa, on rauhaa, on pitkä, pimeä talvi. Tarjolla on myös viisaita neuvojia. Joku perheeni jäsen taisikin sanoa minulle ohjeeksi, että älä edes leikisti kirjoita mitään todenperäistä.