Karhu Jani

Suurenmoisesta Suomen pienimmästä ikäluokasta 1973 syntyneistä on syytä mainita Hyypiä, Kasvio, Tähkä ja Karhu J. Viimeksi mainitusta kerron tässä.  Sain viettää hyvinkääläisen lapsuuteni sarjakuvien ja seikkailukirjojen parissa. Hurahdin leikkimään ja eläytymään niin Huckleberry Finnin kuin Robin Hoodin rooleihin. Tarzan, Hämähäkkimies, Mustanaamio ja Tex Willer tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Tietokoneita ei ollut, joten me lapset todella leikimme ja pelasimme. Kiipeilimme puissa ja rakensimme majamme.  Obelixia ihailin, Aku Ankkaa säälin. Viisikot ja Hobitin kahlasin. Piirtää en oikein osannut, kirjoittamaan opettelin.
 
Nuoruuteni kulki Dingo – huivien, Edu Kettusen, J. Karjalaisen, Hectorin, Eppujen, Kolmannen Naisen ja Suurlähettiläiden tahdissa. Discon kulta-aikaa jamittelin sukka - discossa. Heviäkin oli pakko kuunnella, kun isot pojat tekivät niin. Oma suosikki oli Def Leppard. Mutta siinä missä kaverin seinää koristi Iron Maidenin keikkajuliste, seinälläni killui kehyksissä Edu Kettunen. Siinä oli vaikuttavinta taiteilijan katse. Jospa minäkin olisin joskus…  Raapustelin ensimmäisiä rivejä ja kirjoitin kolmen soinnun lauluja. Kirjoitin runoja kuin vimmattuna. Kirjoitin paljon, vielä enemmän ja lisää. Kirjoitin nuoren mustavalkoisin silmin ja pelastin maailmaa. Esitin lauluja joka paikassa. Esitin, vaikka taitoa ei välttämättä ollut. Palaute oli ymmärtävää. Vähitellen kirjoitin rakkaudesta. Rakastuin ja petyin. Uskalsin lähettää ensimmäiset kirjoitukseni kilpailuun ja pärjäsin. Äidinkielen opettajani huomasi kirjoitukseni ja ohjasi Nuoren voiman liiton kirjoittaja kursseille. Menin. Pakahduin. Minussa roihahti kirjoittamisen palo, joka ei ole koskaan hiipunut.

Vuosien jälkeen tuntui siltä, että aika oman kirjan kirjoittamiseen on tullut. Lähetin runojani Bookhousen avoimeen kirjoituskilpailuun. Voitin. Julkaisin vuonna 2015 esikoisteokseni Valon värejä. Pidin lukutilaisuuksia ja nautin runojeni esittämisestä. Olin kypsynyt kirjoittajana. Silmistäni häivähti se taiteilijan katse.
 
Kirjoitin lisää, en tietoisesti, annoin vain sanojen virrata itsestäni. Kuulin Siipirikon laulun. Kirjasta tuli kaunis. Siipirikon on kuvitteellinen matka, kertomus, runoja runojen sisässä. Se kuvaa ihmisen pienuutta suuren maailman, meren, niittyjen, vuorten ja avaruuden maisemissa. Se on linnun lento, sukellus, katse. Siipirikon on vastakohtien – ilon ja surun, valon ja varjojen tanssia. Se on sieluni sanoitus, ääneni värinä. Elämys, lohtu ja toiveikkuus. Se on laulu, jossa on yksi runo ja kaikki yli sata. Se on kirja, joka kannattelee, vaikka päivien virta olisi pimeä ja synkkä. Se lentää, liitää, katselee maailmaa kaikissa tasoissa. Se tulee kohti, puhuu, kuiskaa, lähtee, kaikuu.  Niin Siipirikon lauluni on sinun.