Minua kutsutaan Jataksi. Asun Keski-Suomessa, kauniissa Karstulan kunnassa Mustalammen rannalla. Työurani olen tehnyt Karstulan terveysasemalla poliklinikan sairaanhoitajana.
Kirjoittaminen ja maalaaminen ovat olleet uskollisia seuralaisiani aina. Olen sepittänyt kouluajoista asti onnittelukronikoita ja -runoja, piirtänyt kortteja, myöhemmin olen maalannut posliinia ja tauluja. Työssä ollessani olin mukana tekemässä asiatekstiäkin Sairaanhoitajan käsikirjaan.
Kun jäin eläkkeelle, hurahdin tarinoihin kansalaisopistossa. Luovan kirjoittamisen viikonloput ovat olleet sytyttäviä. Samoin kirjoittajaystävät ovat olleet kallisarvoisia helmiä.
Haikurunojen kanssa olin aiemmin tehnyt hyvin vähän tuttavuutta. Ne kuitenkin tempaisivat tarinoiden ohella mukaansa. Lyhyestäkin runosta löytyy sanoma, kun malttaa pysähtyä.
Kun kuljen yksin lenkillä metsikössä ja lammen rannalla, minulla on usein taskun pohjalla kynänpätkä ja paperinpala kaiken varalta. Puun oksilta voi tippua runon säkeitä ja västäräkkikin saattaa kuiskata muutaman tavun ja tarinat saavat eloa. Samoin minulla on yöpöydälläni välineet valmiina, jos aamuyön tunteina runosuoni sattuisi sykkimään. Ylös noustua säkeet ovat jo ehtineet karkumatkalle.
”Se on elämä”, runoesikoiseni tuumaa nöyränä.
