Minä odotan myrskyä

Vanha karkea ulsteri
pistelee niskaa
kuin ylimääräinen silmäpari.
Sataa, tuulee
meri velloo mustana vyörynä
hakkaa kallioon ikiaikaisen rytmin.

Kesäsade lempeä vesi putosi jo.
Tämä on hillitön laulu,
sydämen syvä basso takoo.
Vetää puoleensa,
hyppään
uppeluksiin kadoksiin.



Veera Ruohomäen esikoisteoksessa Minä odotan myrskyä runo kasvaa sanoin ja kuvin surusta. Teos on tarina oman äänen kirkastumisesta, rakkaudesta ja hyvästeistä, sillä mikään ei ole pysyvää. Myrsky on matka, jolle lukija kutsutaan mukaan.