Työn ja toivon vuodet

TYÖLÄISELÄMÄÄ ETELÄ-KYMENLAAKSOSSA 1944 – 1948

Suuret ikäluokat syntyivät jatkosodan jälkeiseen Suomeen.

Ongelmat olivat suuret: asuntokurjuus vallitsi, ruoasta oli pulaa, liikenneolot olivat ränsistyneet, sotakorvaukset ja saksalaissaatavat täytyi maksaa, siirtoväki asuttaa, oli sopeuduttava elämään muuttuneessa Euroopassa, Suomessa, Etelä-Kymenlaaksossa.

Puilla lämmitettävä hella oli ainoa lämmönlähde. Se ei talvella jaksanut pitää huonetta yön yli edes kohtuulämpimänä, jos maitokannu unohtui liian lähelle ulkoseinää, se oli aamulla jäässä. Katossa oli yksi yleisvalaisin ja muistelen, että meillä olisi ollut myös horjahteleva jalkalamppu. Vesi kannettiin kaivosta sisään ja likavesi kannettiin ulos. Pihan perällä oli huussi. Saunaa ei ollut, käytiin kerran viikossa yleisessä saunassa. Näin kertoi Erna.

Eila muisteli ensimmäistä työpaikkaansa, jonne meni 1947, heti kansakoulun päätyttyä. ”Ensimmäinen työpaikka oli Munsaaren osuuskaupassa, Työ oli asiakkaiden palvelua ja hiljaisina aikoina pussitettiin takahuoneessa jauhoja ja sokereita samoin tehtiin isosta voipalasta puolen kilon ja kilon paketteja. Maitoa ja kermaa myytiin suoraan asiakkaiden omaan kannuun.”

Työtä tehden ja parempaan tulevaisuuteen luottaen näistä vuosista selvittiin. Pian päästiin taloudessa sotaa edeltäneseen aikaan, sosiaaliturva koheni huimasti, terveydelliset olot paranivat, yleissivistävä ja ammatillinen koulutus kehittyi. Kulttuurielämä oli vireätä.

Suuri lapsimäärä kertoo voimakkaasta uskosta parempaan tulevaisuuteen.

Työn ja toivon vuodet -teoksessa on kuvattu ihmisten arkielämää, työelämää ja poliittista elämää Etelä-Kymenlaaksossa. Taustaa on tarvittaessa haettu muun Euroopan tapahtumista.