Mediapinta Oy
ISBN: 978-952-236-650-4ISBN: 978-952-236-559-0ISBN: 978-952-236-564-4ISBN: 978-952-236-700-6ISBN: 978-952-236-663-4ISBN: 978-952-236-591-0ISBN: 978-952-236-562-0
Papinkatu 20, 33200 Tampere • (03) 225 9600 (klo 9.00 - 15.00)
Pitkänen Elina (1942-2014)

Pitkänen Elina (1942-2014)

Kun olin 15-vuotias, opettaja lähetti aineeni WSOY:n järjestämään koululaisten kirjoituskilpailuun.  Aihe oli ”Satuhenkilö, jonka haluaisin tavata”, ja minä olin halunnut tavata Saint-Exupéryn Pikku Prinssin. Sijoituin kolmen ensimmäisen joukkoon ja sain valita kirjoja palkinnoksi. Hyllyssäni ovat edelleen Selma Lagerlöfin Peukaloisen retket ja Gösta Berlingin taru. Seuraavaan kilpailuun kuluikin aikaa. Vasta v. 2010 lähetin tekstini Martti Joenpolven novellikilpailuun vain saadakseni palautetta, sillä olin kirjoittanut paljon harrastajaryhmälle, jonka ohjaajana toimin. Yhtä hyvin ei käynyt kuten ensimmäisellä kerralla, mutta olin 12 parhaan joukossa ja novellini Matteuksen evankeliumi julkaistiin antologiassa.

Olen kirjoittanut pelkästään tarpeeseen, etenkin humoristisia dialogeja, erilaisia sovituksia ja dramatisointeja, ja dialogi sujuukin minulta parhaiten. Kirjoittamista on helpottanut, että olen  aina saanut päättää, kenen suuhun repliikit sovitan, joten voin kirjoittaessani kuulla, miten näyttelijä tokaisee, kuiskaa, höläyttää repliikin.

Liityin opiskeluaikanani Turun Ylioppilasteatteriin 1960-luvulla ja näyttelinkin välillä melkein päätoimisesti, suurin roolini oli Peppi Pitkätossu. Olin teatterin mukana myös kansainvälisellä festivaalilla Saksassa, jolloin minulla oli osa Haavikon näytelmässä. Teatteri jäi moneksi vuodeksi, kun menin oikeisiin töihin, mutta 1970-luvulla tapasin monta samanhenkistä ystävää, joiden kanssa päätimme perustaa oman teatterin.  Mäntässä oli siihen aikaan oltu oikealla tai vasemmalla, ja uusi ryhmä hämmensi ja herätti vastustusta, sillä ei osattu sijoittaa meitä kummallekaan puolelle. Teatteri Onnimanni sai nimensä ensimmäisen kansanperinneaiheisen koosteen mukaan, ja olihan mukana myös paljon lapsia. Me olimme nuoria ja innostuneita emmekä piitanneet vähättely-yrityksistä. Tutustuin 1980-luvulla  kurssilla Tampereen yliopiston draamalinjan lehtoriin Kari Salosaareen, joka kehotti minua hakemaan opiskelijaksi.  Työn ohella luennoilla kulkeminen ja tentteihin lukeminen oli raskasta, mutta minua motivoi se, että pystyin soveltamaan oppimaani heti. Ensimmäisen vaativan ohjaukseni teinkin yliopiston harjoituksena ohjaussuunnitelmaksi, Lorcan Bernarda Alban talon. 90-luvulla ryhmällä meni hyvin. Esitimme klassikoitakin kuten Moliéren Tartuffen, pari Ostrovskin komediaa ja Strindbergin Isän, joka valittiin Seinäjoen harrastajateatterikesään. Ryhmä on vieraillut lähipaikkakunnilla ja kaksi kertaa Ranskassa.

Suosittu käsikirjoitukseni oli ”Pikkukoulun kuusijuhla”, jossa kehyskertomuksen puitteissa vietettiin 1950-luvun kansakoulun joulujuhlaa.  Esitys tehtiin Serlachius-museon auditorioon, jonka katsomo oli aivan liian pieni, sillä
yleisö jonotti jopa peruutuspaikkoja. Samalla formaatilla tehtiin vielä ”Järjestetään iltamat”, vanhanajan illanvietto valmisteluineen ja esityksineen. Katsomo oli lattiapaikkoja myöten täynnä.

Teatteri oli vastapainoa, sillä etenkin ammattikorkeakoulun aikana työ muuttui rankaksi. Opetin kirjoittamista, puheviestintää, kulttuuritietoutta ja ohjasin opinnäytetöitä. Jouduin tekemään 2000-luvulla yksin ja opiskelijoiden kanssa ulkomaanmatkoja, mm. joka vuosi Pietariin ja useita kertoja Prahaan, jossa olin hetken yliopistossa vaihto-opettajanakin.

Kun lopetin työn, vietin talvia Etelä-Ranskassa, viimeksi Nizzassa. Siellä oli aikaa kirjoittaa ja sain valmiiksi käsikirjoituksen tuntemattoman ranskalaisen aatelismiehen 1430-luvulla kirjoittamasta pamfletista ”Avioliiton viisitoista iloa”, joka esitettiin seuraavana vuonna. Mutta myös novellit alkoivat muotoutua. Nyt julkaistun 10 novellin aiheet ovat kauan pyörineet mielessäni. Useimmilla on todellisuuspohja. Tarina on minulle kerrottu, mutta joissakin olen ollut myös mukana. Mutta kynä ei tottele todellisuutta, vaan karkaa omille teilleen.  Näin on varmaan muillakin ikäisilläni kirjoittajilla.

Asun Mäntässä punaisessa rintamamiestalossa keskustan ulkopuolella idyllisellä Tammikankaalla. Iso piha teettää työtä, mutta olen kiinnostuneempi sisustuksesta  kuin puutarhanhoidosta. Vanhan omakotitalon asukas ei koskaan tunne itseään tarpeettomaksi, ei ainakaan omenasadon aikaan eikä lehtien varistessa.  

Tutustu teoksiin:

Viagraa netistä ilman reseptiä Cialis